Maastoratsastusta - Ajatuksia herkän hevosen kanssa maastoilusta

Olemme nyt asuneet puolisen vuotta uudessa kodissamme yhdessä hevosten kanssa. Alku on ollut muuttohässäkän ja kaikkien muiden järjestämisten vuoksi aika kiireinen, mutta nyt minulla alkaa olla aikaa nauttia itsekin tästä paikasta. Tilamme sijaitsee harvaan asutulla maaseudulla, metsien ja peltojen keskellä. Vaikka olemmekin Pohjanmaalla, täällä ei suinkaan ole "aakeetalaakeeta" tasaista peltomaisemaa kuten Etelä-Pohjanmaalla vaan maasto on huomattavan paljon vaihtelevampaa. Tästä olin yllättynyt! Asumme itsekin aika korkealla mäen päällä.

Olen pikkuhiljaa alkanut tutkia millaisia maastoja täältä löytyy. Tie jonka varrella asumme on mäkinen ja mutkikas ja siinä ajaa isojakin autoja ja usein valitettavan lujaa. Siksi en halua ratsastaa sitä pitkin. Onneksi tontiltamme pääsee maastoihin muutakin kautta.

En ole tähän mennessä harrastanut Gamillan kanssa pitkiä maastoratsastuksia. Nyt siihen on tilaisuus. Ensinnäkin Gamilla alkaa olla sen verran fiksu, että maastoilu sen kanssa voi olla rauhallista ja rentoa. Toiseksi se asuu vihdoin paikassa, jossa pitkätkin maastot onnistuvat ilman autojen seassa ratsastamista. Tähän asti olen ratsastellut Gamillan kanssa pelloilla ja tallia ympäröivillä lähiteillä sekä edellisen tallimme raviradalla. Nyt aion aloittaa sen kanssa pidemmät maastoilut. Gamillan täysveli on matkakisaratsu joten täytyy meidänkin vähän kunnostua maastoilun suhteen ;) 

Gamilla katselemaa "meidän mäeltä" maisemia muutama viikko sitten. Nyt lunta on jo paljon vähemmän. Kevät tulee.

Ajatuksia herkän ja arahkon hevosen kanssa maastoilusta

Tämä otsikon aihe on asia, jota olen miettinyt paljon ja monelta kantilta. Oikeastaan koko sen ajan mitä Gamilla on minulla ollut, olen puntaroinut hyvinkin tarkkaan, miten haluan sen kanssa ratsastaa kentän ulkopuolella ja millaista haluan maastoratsastuksen olevan. Ensinnäkin - ehkä vähän kontrollifriikkiluonteeni vuoksi - haluan, että hevonen on aina ja joka tilanteessa hallinnassa. Toiseksi haluan, että hevonen on maastossakin rento ja pystyn vaikuttamaan sen energiatasoon itse.

En nauti tilanteista, joista hevonen lähtee lapasesta ja olen matkustaja. Tämän suhteen olen tehnyt tarkkoja valintoja ja käyttänyt paljon harkintaa Gamillan kanssa sen varsa-ajoista lähtien. Olen halunnut  mahdollisimman paljon ennaltaehkäistä tilanteet, joista hevonen kiikutaa minua ilman, että minulla on tilanne hallussa. Tämä on edellyttänyt ensinnäkin hidasta etenemistä maastoratsastuksen suhteen. En ole vain lähtenyt suinpäin ratsastamaan maastoon katsomaan miten meidän käy. Vaan olen aloittanut helpoista tilanteista ja paikoista lyhyillä pätkillä, noussut satulaan, tullut alas, noussut takaisin satulaan jne. Haluan, että hevonen pysähtyy aina kun pyydän sitä pysähtymään ja että se seisoo maastossakin hiljaa paikoillaan kun nousen selkään. Tämä toimii meillä ja on sitä kyllä harjoiteltukin.  

Olen halunnut, ettei ryntäilyistä ja pakenemisista tule hevoselle toimintamalli. Uskon, että joka kerta kun hevonen pääsee pois kontrollista vahvistaa kyseistä käyttäytymistä ja tekee siitä entistä todennäköisemmän seuraavissa tilanteissa. En tiedä olenko oikeassa vai väärässä, mutta tämä ajatus on tuntunut kantavan meiltä asiassa kohti asettamaani päämäärää. Gamilla ei ole kertaakaan lähtenyt pois hallinnastani maastossa. Muutamia loikkia eteen tai sivulle se on ottanut pelästyessään, mutta kertaakaan se ei ole lähtenyt rynnimään mihinkään. Haluan pitää sen jatkossakin sellaisena.

Nuorempana sen energiataso nousi maastossa helposti ja nopeasti hyvin korkealle. Tämä näkyi ihan talutuslenkeilläkin, joita olen Gamillan kanssa tehnyt hyvin paljon ihan jo pohjustuksena maastoratsastukseen ja muuten vaankin. Nopeat reaktiot ovat Gamillalle tyypillisiä. Se edellyttää jatkuvaa hereilläoloa itseltä ja hevosen tarkkaa lukemista. Pikku hiljaa Gamilla on muuttunut reaktioiltaan siten, että energiatason huiman nousun ja tanssahtelun, puhaltamisten ja arabihäntäasennon sijaan on pelottavissa tilanteissa tullut pysähtyminen, jämähtäminen, pakoilleen. Pidän tätä pysähtymisreaktioita paljon parempana ja toivottavampana kuin pakenemista! Minulle on täysin ok, että hevonen pysähtyy pelottavissa tilanteissa. Olen paljon miettinyt miten toimia näissä tilanteissa, joissa Gamilla pelkää jotain. Pakotanko sen menemään pelottavaa asiaa kohti ja ohi? Olen tässä ottanut saman perusajatuksen kuin hevosen totuttamisessa pelottaviin asioihin yleensäkin. Eli en halua ylittää hevosen pelkokynnystä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos hevonen on todella peloissaan, helpotan tilannetta hiukan ja lähden helpotetusti kohtaamaan sen kanssa yhdessä pelottavan asian. Maastossa tämä saattaa tarkoittaa sitä, että tulen alas selästä ja talutan sen pelottavan asian ohi. Miksi? Eikö tämä ole periksiantamista? Perusteluni on, että hevosen pakottaminen silloin kuin se on peloissaan vie pohjaa hevosen ja ihmisen väliseltä luottamukselta. Pieni jännitys ja iso pelko ovat eri asioita - tai ainakin saman asian eri asteita. Jos huomaan maastossa, että Gamilla on hieman jännittynyt jostakin, kannustan sitä kohtaamaan pelottavan asian. Usein tällaisesta kohdasta päästääkin näin ihan hyvin ohi ja hevonen on selvästi tyytyväinen jälkeenpäin. Jos se kuitenkin muuttuu pelokkaaksi, tulen mielummin alas selästä kuin otan riskin että laukaisen siinä pelkoreaktion. Kyse on tilannekohtaisesta harkinnasta ja hevosen tuntemisesta ja lukemisesta. Luottamuksesta ja hevosen tukemisesta. Tilanteet kohdataan yhdessä. Minun tehtäväni johtajana on kertoa hevoselle,  etten vie sitä tilanteisiin joissa se on vaarassa. Näin olen toiminut ja tätä periaatetta jatkan yhä.


Tällä hetkellä olemme siinä pisteessä, että Gamilla saattaa maastossa olla aluksi hieman jännittynyt ja kuikuilla ympärilleen, mutta muutaman pelottavan kohdan ylipääsemisen jälkeen se rentoutuu. Eilen maastoilin sen kanssa pisimmän lenkkini tähän asti, reilut 10 kilometriä. Alussa se oli melko jännittynyt ja kieltäytyi menemästä sitä pelottavan ison kiven ohi, joten tulin alas selästä ja talutin. Se oli ainut kerta kun jouduin tulemaan alas selästä (lukuunottamassa liukkaita kohtia jotka talutin ettei oltaisi kaaduttu kumoon). Pikku hiljaa hevonen rentoutui ja lopulta se ihan uudessa ja vieraassa paikassa pöristeli rentoutuneena. Ratsastin sitä koko matkan pitkillä ohjilla. Olen huomannut, että mitä enemmän herkkää ja ehkä jännittynyttä hevosta yrittää pidellä ohjilla, sen enemmän sen tuo hevosessa esille pakoreaktiota. Tämä vaatii ratsastajalta luottamuksen ja uskalluksen antaa hevoselle ohjaa. Meillä on taipumus jännittävissä tilanteissa refleksinomaisesti takentua ohjiin (tai riimunnaruun) ja pyrkiä pitämään hevonen hallinnassa käsin. Tämä logiikka ei kuitenkaan toimi hevosen, pakoeläimen, kanssa. 500 kiloa ei pidellä käsin. On käytettävä psykologisia keinoja. Kun uskallan itse rentoutua ja antaa hevoselle ohjat ja kannustaa sitä laskemaan päänsä, tilanne lähes poikkeuksetta rauhoittuu. Tämä vaatii itsensä kontrollointia ja kouluttamista. Tämä on yksi hevosten kanssa olemisen hienouksista: itsensä tutkiminen ja kasvaminen.

Olen tutkinut lähialueen karttoja ja löytänyt meiltä noin 5 kilometrin päästä luontopolun, jossa on 11 ja 17 km reitit. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tutkimaan noita polkuja. Luonto on ihana ja voimaa-antava elementti. Rakastan sen tuoksuja ja ääniä. 

1. maaliskuuta 10 km maastolenkillä Gamillan kanssa. Vastaantulevia autoja: NOLLA! Sivuloikkia: NOLLA! Ryntäämisiä: NOLLA! Fiilikset: TUHAT!

Vielä on paikoin jäistä ja lumista. Odotan kovasti että tiet ja metsät sulavat.

Gamilla viikko sitten Kukan (9v) kanssa talutusmaastossa ilman satulaa. Tamma käyttäytyi ihan huipusti ja kantoi Kukkaa kuin kukkaa selässään. Kukan elämän huippuhetkiä tuntuu olevan saada ratsastaa nimenomaan Gamillalla ja niin on kyllä minunkin.